Miksi tämä on minulle niin tärkeää?

Jollei joku vielä ole huomannut, niin tämä "harrastus" tai miksikä tätä sanoisi, on mulle tosi tärkeää, kaikki kaikessa. Asia, josta en hevillä luovu. En esimerkiksi lähtisi vaihto-oppilaaksi tai au pairiksi ulkomaille koska tätä harrastusta ei niin vaan oteta maailmalle mukaan. On vastuita ja velvollisuuksia täällä. Ja niin rakas Lore. <3 

Joku juuri kommentoi mun Snapchatin perusteella, että onko sulla hei mitään muuta elämää kun sun koira ja hepat? Sanoin että ei ole ei, ja mulle tää sopii hyvinkin hienosti ja pois en hetkeäkään vaihtaisi. Kaveri totesi, että mikäs siinä jos oikeasti sitä haluaa. Ja joo, mä oikeasti haluan, enemmän kuin mitään muuta. Ja miksi näin on ? 

Mullahan ei hirveästi ole kavereita ja nekin vähät keitä on, en kauhean usein näe. Paras ystäväni on nyt vuoden intissä, joten satunnaisina viikonloppuina kun kummallekin sopii nähdä, näemme. Muutamaa kaveria näen myös harvemmin, en ole mikään sosiaalista elämää kaipaava ihminen. Nyt kun ei ole poikaystävääkään (thank god!) voin hyvin mielin laittaa kaiken aikani asioihin joista oikeasti tykkään, hevosiin ja koiraan. <3 

Koen, että mulla ei ole mitään muuta, kuin ratsastus. Ei ole opiskeluja (ainakaan vielä), joihin voisin laittaa aikaani ja purkaa intohimoani ja energiaani, ei ole ystäväsotkuja tai töitä. Tämä on kaikki mitä minulla on, koira ja hepat. Sen vuoksi suhtaudun tähän "vakavasti" ja käytän näihin pailjon aikaa, vaivaa, rahaa ja energiaa. Nämä asiat tekevät minut onnellisiksi joten miksipä ei. 

Minua ei haittaa viettää viikonloppuja tallilla ja kisoissa, ei mulla useinkaan perjantai iltaisin mitään muutakaan ole. Siksi tähän on tavallaan helppo panostaa, kun ei ole muutakaan eikä tarvitse 

Toisaalta se, ettei mulla ole ketään tai mitään muuta, aiheuttaa mulle päänvaivaa ja on välillä hetkiä kun hevosesta ja koirasta huolimatta tunnen itseni yksinäiseksi. Usein silloin kun koira nukkuu ja talliin ei voi enää mennä. Tai silloin kun on tunne, että pitäisi puhua jollekin. Toki aina voin puhua sitten eläimillekin, mutta niiltä kun ei mitään tukea sen enempää saa... :D Silloin tulee hiukan yksinäinen olo ja se ei useinkaan ole ihan helppoa. 

Tässä kohtaa perheen merkitys korostuu, olenkin todella kiitollinen perheestäni, parempaa en voisi saada. <3 

Itse olen itseni tähän tilanteeseen saattanut ja kuten sanoinkin jo alussa, en ole hirveän sosiaalista elämää kaipaava ihminen. En kuitenkaan vielä täysin erakkokaan ole, joten kahviseura olisi välillä ihan tervetullutta. Mutta kaikkeenhan tottuu, ehkä tähänkin. 


Vakavasti muttei tosissaan, näinhän se menee. Tämä postaus, ehkä hiukan erilainen ja hajanainen varmaan selittää monelle tätä tilannetta ja muun muassa tätä hirveää motivaation määrää! :D 

- Aino