Tänään oltiin äitin kanssa taas tekemässä aamutalli. Eilen lauantaina iltatalli, tänään aamutalli. Oltaisiin voitu jopa jäädä sinne yöksi. No ei nyt sentään, kotiin tultiin onneksi nukkumaan ;).
Pointti tässä postauksessa ei suinkaan ollut tallitöiden määrä tai se, ettei ole kuvaa. Vaan halusin tulla kertomaan teille, kuinka Loresta paljastui tänään taas upeita ja kullanarvoisia ominaisuuksia. Tai ainakin yksi sellainen.
Oltiin tallitöiden jälkeen maastossa kunnon kokoonpanolla. Lore, minä, äiti ja meidän kaksi karvaturria. Vähän jänskätti, että mitäköhän Lore meinaa meidän koirista, jotka säntäilevät lenkillä sinne tänne miten sattuu. Turhaan jännitettiin!
Heti maastolenkkimme alussa huomasimme äitin kanssa Loren suhtautuvan koiriin hyvin söpösti. Se jäi ihmettelemään, että miksi tuo koira pysähtyi. Kun koirat jäivät jälkeen, se hidasti vauhtiaan, kuunteli korvillaan takaata tulevia ääniä ja pari kertaa jopa pysähtyi ja jäi katsomaan taaksepäin, että missäs ne kaksi karvakamua kuhnailee. Kun koirat jatkoivat matkaa, jatkoi Lorekin sitä innokaasti.
No, tulipa sitten joku jäniksen, peuran, linnun tms. haju, jonka perään nuo kaksi labradorinnoutajaa sitten lähtivät. Olin antanut Lorelle pitkät ohajat ja juttelin äitin kanssa. Yhtäkkiä tajusin, että Lore oli lähtenyt metsään päin seuraamaan koiria. Niin hellyyttävää! <3
Kun meidän piti hetkeksi erkaantua laumasta kiipeilemään mäkiä (joita äiti ei jaksanut ), oli se Lorella kauhean tuskallista. Sillä oli tulenpalava kiire takaisin lauman luo pikku pukkien kera. Loppulenkistä Martta (ruskea kuopuksemme) oli jo aika väsy ja ajautui Loren jalkoihin, mutta polle varoi viimeseen asti astumasta koirulaisen päälle. Eikä tuo ihanuus kyllästynyt koirulien tuijotteluun ja tarkkailuun vielä viimemetreilläkään. Noista karvaisista höpsyköistä taisi tulla nyt jonkinnäköiset ystävykset! <3
Tuon kuvan katseleminen ja noiden herttaisten maastoiluhetkien muisteleminen saa ainakin täällä hymyn huulille!
Kuulemisiin!
- Aino
