Viime kuulumisista on taas aikaa ja sillon kaikki oli vielä hyvin. Taino, sillon oli hyvä hetki. Koko ajanhan tää on yhtä alamäkeä ollu, enemmän tai vähemmän. Ja nyt on sitten vähän enemmän sitä alamäkeä ja ylämäkeä tuskin enää tulee laisinkaan.
Pyrkellä on joulukuussa ollu tosi monta kipukohtausta ja tosi monta eläinlääkärikäyntiä Hippomedissä. Paksusuolessa on ollu ongelmaa, mutta ei sitä saatu sillon selvitettyä kunnolla, että mikä.
Nyt sitten päivä ennen uutta vuotta, Pyrke vietiin Hyvinkään heppasairaalaan (taas, siellähän se oli sillon vuosi sitten) tutkittavaksi kun sille tuli taas aamulla kipukohtaus. Siellä Pyrke vietti 2 yötä ja kaikkia tutkimuksia sille tehtiin. Verikokeet, imeytymiskokeet, ultrat... Ihan kaikki.
Suolistosta otettiin koepala ja noin viikon päästä meille selviää onko Pyrkellä syöpä vaiko eikö. Imeytymisprosentti on yleensä terveillä heppoilla hyvä (yli 70%) mutta nyt se on Pyrkellä 35% ja laskenut vuoden aikana paljon. Sokeri ei imeydy kunnolla ohutsuolessa, joten se joutuu paksusuoleen ja siitä jotenkin aiheutuu Pyrken kauheat kivut.
Pyrke on nyt vaihteeksi kortisonikuurilla (no eihän se puoleen vuoteen oo ollu millään tommosella kuurilla, ollaan onnellisia siitä). En ainakaan ite usko että yks tämmönen kortisonikuuri parantaa näin pahaa juttua ja ennusteet oli vissiin huonot. Mäskiä (jotain mitä haetaan olutpanimoista) ehkä kokeillaan Pyrkellä, jos sillä ei ole sitä syöpää. Jos sillä on se syöpä, niin mitään ei sitten oo enää tehtävissä ja se olikin sitten siinä... Mäskiä kokeillaan kortisonikuurin jälkeen, jos vika on vaan siinä imeytyksessä. Jos sekään ei auta, eli kipukohtaukset jatkuu, niin ei siinäkään sitten mikään enää auta, sillon on parempi päästää Pyrke nukkumaan onnellisesti ilman minkäänlaisia huolia ja kipuja.
Mitään ei oo vielä sen kummemmin päätetty, kaikki selviää ajallaan sitten. Eniten tässä on nyt vaan ollu semmosta jossittelua. Toivotaan parasta ja pelätään pahinta, näin mä oon koko ajan ajatellu.
Pakko myöntää, että on tässä aika monta kertaa tullu itkettyä, että miten tässä nyt on voinut käydä näin kun parhaamme ollaan yritetty ja pistetty ittemme totaalisesti likoon. Harmittaa myös Pyrken puolesta, eihän sitä tiedä minkälaisia kipuja se kärsii kokoajan 24/7 ja kipukohtaukset onkin vaan se kaikkista kamalin kiputila.
No jos tässä nyt käy huonosti, niin tottakai ollaan kaikki surullisia, mutta ainakin voidaan miettiä, että kaikkemme me ollaan yritetty ja jaksettu viimiseen saakka! (:
 |
| <3 |
 |
| Kaunein hevonen oikeesti minkä tiiän... <3 |
On meillä ollut hienojakin hetkiä. Äitin kanssa just mietittiin et miten onnellinen oon ollu ton hevosen kanssa vaik se onki ollu kipee.
Äiti kuulemma muistaa ne hetket kisasuoritusten, kivojen maastolenkkien ja onnistuneitten valmennuksien jälkeen, mun ilmeen ku oon hymyilly kun hangon keksi ja ollu niin tyytyväinen ja onnellinen. Rupesin miettimään. Miks mä en muista tommosia? Miks en muista niit kisoja, valmennuksii, hyvän maastolenkin tunnetta? Muistan vaan taluttamista ja arkirutiineja Pyrken kanssa. Muistan kaikkee sähläämistä ja eläinlääkäreis käyntejä.
Ehkä ne muistot tulee sitten myöhemmin mun mieleen, sillon kun on vielä enemmän ikävä.
Nyt en kirjota yhtään enempää, koska en edes nää kyynelten läpi kunnolla mitä tänne kirjotan.
Kiitos ja kuulumisiin.
<3: llä Aino, Pyrke ja äiti ja Taru.
