Täällä on toivuttu aika hyvin Pyrken nukkumaanmenosta! Olihan se meille kaikille tosi rankkaa, mutta musta tuntuu, että ainakin mulla ja äitillä (Tarusta en uskalla sanoa mitään kun en oikein tiedä) oli rankempaa etukäteen kun jälkeen. Vaikka olihan se sen perjantain jälkeenkin rankkaa. Mutta siis paljon rankempaa sillä viikolla, kun tiesi, että pian tuo rakas karvakamu lähtee. Kun joutui käsittelemään ja miettimään asiaa ja tekemään ne hyvästelyt.
Kuukausi sitten perjantaina yhden aikaan päivällä sain äidiltä kauniin viestin, jonka hän oli saanut Tarulta: "Pyrke laukkaa jo taivaan laitumilla. Kaikki meni kauniisti. Pyrke nukahti pää mun sylissä ja porkkanan maku suussa." Koko yksinkertainen viesti oli niin kaunis ja liikuttava, samalla vielä niin surullinen, että aika äkkiä se itku sieltä tuli. Oltiin just menossa kattomaan luokan kanssa Wanhojen tansseja kun luin viestin. Hetken Sofian ja Millan kanssa seistiin koulun pihalla, Sofia halas mua ja mä vaan itkin. Sitten se itku vaan loppui. Muistan miten huokasin helpotuksesta. Nyt se on ohi. Pyrken kivut ja kärsimykset. Tuli haikea ja surullinen olo tietty, mutta samalla niin kovin helpottunut. Kyllähän sitä vielä kotona itketti.
Siihen oikeastaan ne itkut sitten jäikin... Tuntui kovin syylliseltä, kun ei enää itkettänyt ja surettanut. Tallille meno oli sunnuntaina ihmeellisen helppoa. Ei edes tehnyt pahaa nähdä Pyrken karsina tyhjänä. Nimen pyyhkiminen taulusta oli jotenkin terapeuttista. Pyyhkisin sitä siitä varmaan 5 minuuttia. :D
Kai me vaan tehtiin niin paljon surutyötä etukäteen, että jälkikäteen oli sitten helpompi olla. Ehkä ihan hyvä niin. :)
No, onhan tähän tottumista. Äiti huomasi yks lauantaipäivä, että miksi mulla on aikaa näin paljon? Kunnes muisti että ainiin, ei tarvinnut mennä tallille.
Aamutallia tehdessä menin tyhjentämään kärryt lantalaan ja ovesta ulos astuessani katsoin automaattisesti Pyrken tarhalle päin. "Mitä, en näe Pyrkeä? Missäs nurkassa se hupsu nyt on?" ajattelin. Kunnes muistin, ainiin, juu ei taida näkyäkkään niin...
Hiihtolomalla olin Sofian kanssa Porissa. Olin jo lähettämässä äitille viestiä että "Mitä Pyrkelle muuten kuuluu?:)" kunnes muistin, että vissiin ihan hyvää ja pyyhin kirjoittamani vestin pois.
Kun tulin Porista, kysyin äitiltä että "Onks meil tänää Pyrke?" Heti sitten tajusin, että juu ei vissiin ole. :D Onhan tässä tottumista... Kyllä se siitä! :)
Kuvia olen pystynyt ihan hyvin kattomaan, ikävä on tullut toki, mutta muuten niitä on ihan hymy huulilla katottu. Huh. :)
Can you see me? I know you can...
Nyt tulee kuvia äitistä ja Pyrkestä, joita otettiin noin viikko ennen Pyrken lopettamista. Nämä kaksi on aina mun sydämmessä, ei siitä mihinkään pääse!
 |
| Aina toiveikas taskujen suhteen :D <3 |
 |
| <3 |
 |
| Pörhöläinen <3 |
Oon niin pahoillani äitin puolesta. Mä aina vaan ratsastin (sillon kun se oli mahollista) ja äiti teki kaikkia niitä muita tallijuttuja. Ihan omasta tahdostaan, mutta silti. Harmin paikka... :(
 |
| Taustakuva <3 Meijän ihana söpöliini <3 |
En mä mikään suuri Robin fani oo, mut musta vaan ihan todella ihana ja kans vähän liikuttava biisi. :')
Huh, tulipas taas paljon kuvia! :o No, ei siinä mitään, kaikki ne on ihania ja mulle tärkeitä kuvia, joten siksi mä ne tänne halusin lisätä! :) <3
Kuukausi siis on mennyt Pyrken kuolemasta, jotenkin se on "vasta" jotenkin taas "jo". No oli miten oli, kiitos kaikille jotka jaksoi kattoa kaikki 21 kuvaa ja lukea ehkä hieman tylsähköt tekstit! :)
Terkuin Aino
