Kolmijalkainen

Olihan Lore jo ollutkin parin viikon verran hyvässä kunnossa ja oltiin juuri päästy aloittamaan treenit uudelleen ja valmistautumaan kotikisoihin. Sunnuntaina piti vielä lähteä valmennukseen Tarulle, kunnes Loresta tuli kolmijalkainen. No, onneksi vain hetkellisesti, mutta otti se aivoon kuitenkin. 

Melkein jo päästiin taas skabailemaan! 

Raahasin Lorea sunnuntaina laitumelta talliin ihmetellen, että ompas nyt taas kamalaa lähteä pois laitsalta. Jalkoja en edes katsonut silloin, kun tuntui selvältä, ettei se vaan halunnut lähteä pois laitumelta kavereiden ja vihreän ruohon luota. Tallissa se lepuutti toista takajalkaa ja kulkkareiden kanssa se käveli oudosti. Se kyllä aina kävelee niiden kanssa miten sattuu, niin ei siitä sitten ottanut selvää. Keinäsillä vasta huomattiin, ettei heppa halua tulla ulos kopista ja kun se vihdoin ulos saatiin ja kulkkarit otettua pois, Lore oli aivan kolmijalkainen. Hyppi vaan menemään, naamallaan kipeä ilme. Kamalaa. Kyllä siinä itkua sai nieleskellä. Ravista oli turha edes haaveilla. Ei muuta kun hepparessukka takaisin koppiin ja kotiin. Kotona kylmäystä jalkaan ja meidän Taru soitti päivystävälle. Päivystävä kävi ja tutki Loren hyvin ja antoi sille kipulääkettä. Todettiin että luultavasti laidunkaveri potkaissut jalkaan, toiseen takajalkaan. Kylmättiin vähän lisää ja annettiin jalkaan Bemeriä. Sitten nukkumaan.


Maanantaina äiti, Taru ja Lore kävivät Hippomedissä näyttämässä jalkaa. Lore ontui 2/5 kipulääkkeen vaikutuksen alaisena. Aristi sitä polven alalpuolelta. Lorelle määrättiin kipulääkekuuri ja kontrolli perjantaiksi. Siltä otettiin verikokeet, joista selvisi, että jokin lihastrauma- arvo oli hieman koholla. Tässä kohtaa osattiin jo veikata vain lihasvauriota. Perjantaina he kävivät uudelleen Hippomedissä ja Lore sai terveen paperit. Nyt on toki seistessä mennyt hieman paikat jumiin, mutta eiköhän se siitä. Loppudiagnoosina oli siis jonkinlainen ruhje. Ja se nyt on pieni juttu, siihen verrattuna, mitä kauhukuvia mielessä pyöri silloin sunnuntai-iltana... Viime viikon Lore seisoi sairastarhassa ja tällä viikolla siirto omaan tarhaan ja saadaan alkaa kävelyttämään. Ensi viikolla paluu normaaliin jos kaikki menee hyvin. :) Huh, päästiin onneksi kuitenkin aika vähällä! 

:D <3 talvella oltiin kunnossa

Tuli hyvin harmilliseen kohtaan tämäkin vaiva taas keskelle kisakautta ja juuri ennen kauan odotettuja kotikisoja. Tarullakin olisi ollut viikonloppuna valmennusleiri Ypäjällä, joka oli heille kesän kohokohta. Harmittaa hänenkin puolesta, että sekin meni sitten sivu suun. Kisoja tulee aina uusia, toivottavasti Tarukin saa uusia mahdollisuuksia tällaisten leirien suhteen. :) 

Nyt siis kuntoutetaan taas ja nokka pystyyn ja kohti uusia pettymyksiä! Niitä tässä lajissa tulee enemmän kuin laki sallii, mutta onneksi siihen totuttiin jo Pyrken kanssa. :D Katsotaan mitenkä äkkiä saadaan Lore taas kunnon kondikseen. Vaikka kyllähän meidän kisakausi taisi olla aikalailla tässä tältä vuodelta. 

Team Lorenzo <3 

Äitini sanoin, oppia ikävä kaikki. Ensi kesänä ollaan viisaampia, kokemuksen syvällä rintaäänellä voidaan sanoa, että tehdään toisin. :)

- Aino 

Elämäni nyt

"Mä tiedän et mun täytyy jaksaa"  Nojuu, niin tiedänhän mä sen, ei tässä nyt ole muitakaan vaihtoehtoja. Tiedän minä senkin, että kyllä se elämä taas alkaa joskus hymyillä. Voihan jopa olla, että mulla tulee olemaan maailman ihanin ja onnellisin aikuisuus kun koen kaikki vaikeudet ja huonot fiilikset tässä nuoruuden aikana. Vaikeita aikoja on ollut ennenkin. Silloin jo lohduttauduin, että vaikeuksien määrä on vakio. Että kun nyt kärsin näin paljon, myöhemmin elämä on helpompaa ja parempaa. No, näköjään joudun vielä vähän kärsimään, ennenkuin elämä voittaa. 

Tällä hetkellä elämäni tosiaan tuntuu varsin turhalta. Tuntuu, ettei kukaan oikeastaan välitä. Tuntuu, että perhe on kaikki mitä minulla on. Ja niinhän se vähän onkin ja tästä perheestä olenkin hyvin kiitollinen, joka päivä. Ilman sitä en tosiaankaan tiedä mitä tekisin. Monilla ihmisillä on monia ystäviä. Minulla ei ikinä ole ollut suurta ystäväpiiriä. Nytkin hyviä ystäviä löytyy vain kaksi. Minulle he tosin merkitsevät sitäkin enemmän. Ei määrä, vaan laatu. <3 

Mutta nyt tunnen itseni siltikin ihan helvetin yksinäiseksi. Tuntuu, että olen monen asian kanssa yksin ja yksinäisyys tunteena vaivaa usein. Ystäväni molemmat seurustelevat, joten tottakai miehet ovat prioriteetti numero yksi. Kyllä minä sen ymmärrän hyvinkin, mutta se ei auta ja lohduta silloin kun olo on yksinäinen ja tuntuu ettei kukaan välitä. Mustu tuntuu niin hyvältä, jos joku kysyy yksinkertaisen kysymyksen, että mitä kuuluu. Hei jes, jotakuta kiinnostaa mitä mulle kuuluu! Siinä kohtaa voin jopa vastata, että hyvää, koska kuulumisten kysyminen on nostattanut fiiliksiäni. Toisille voin avautua että mitä oikeasti kuuluu, toisille voin vain vastata sen tavallisen lausahduksen, "ihan hyvää". 

Pahoitan mieleni helposti tässä "elämäntilanteessa". Esimerkiksi jos äiti ei tahdo tulla kanssani ulos kävelemään, olen loukkaantunut siitä ja äiti parka ihmettelee, että mitä nyt. Ja toisaalta pienetkin asiat tekevät minut iloiseksi. Viime sunnuntaina olin kipeä joten en voinut mennä äitin kanssa aamutalliin. Ilahduin niin paljon, kun kuulin kuinka kolme tallikaveria oli kysynyt, että missä Aino on. Vitsi siitä tuli mahtava fiilis, porukkaa kiinnosti joku muhun liittyvä juttu. 

Tuntuu, että koko elämäni on yhtä sotkua. Vaikka eihän se edes ole. Elämäni on oikeastaan aika selvää ja yksinkertaista kauraa nyt. Kesällä töitä ja yksinoloa ja kesän jälkeen koulun penkille takaisin homehtumaan. Vuoden päästä lakki toivon mukaan päässä ja samoissa töissä kuin nytkin. Tämä on varsin selvää, mutta kaikki muu onkin sitten sotkua. 

Olen nyt sairaslomalla flunssan ja silmätulehduksen takia pari päivää, joten makaan peiton alla juoden teetä ja Finrexin Neoa ja katsoen päivät pitkät Gossip Girliä Netflixistä. Äiti ihmetteli juuri tänään, kuinka voin katsoa vaikka kymmenen GG-jaksoa päivässä? Ihan helppoa ja niin rentouttavaa! Fiktio on nyt paljon parempaa kuin elämäni faktat, että varsin mielelläni uppoudun mielikuvitusmaailmaan ja paneudun mieluummin New Yorkilaisten rikkaiden nuorien ongelmii, kuin omiini. Illalla toivon, että nukahdan ennenkuin oamn elämäni murheet ja sotkut valtaavat mieleni. Onneksi nukahdan helposti... 

Vaikka hymyilenkin edelleen ja juttelen normaalisti ihmisten kanssa ja elämäni rullaa tasaisen tappavaa tahtia eteenpäin, ei se tarkoita sitä että kaikki olisi oikeasti hyvin. Ei ole. Sen voin myöntää ihan suoraan. Ei sitä vaan päivä- ja viikkotolkulla jaksa olla naama väärinpäinkään ja miettiä asioita. Yritänkin pitää itseni kiireisenä, jottei tarvitse miettiä turhaan kaikkea sitä paskaa. Ja niin, onneksi mulla on hyvä tekohymy, jonka saa esiin aika helposti. Tekohymyksi sen tunnistaa vain äitini. 

Ehkäpä elämässäni on päälimmäisenä hirveä sotku mieskuvioissa, yksinäisyys ja jonkinlainen identiteettikriisi. Kai sitä täytyy ensin löytää itsensä, ennekuin siitä voi tehdä sellaisen, kuin itse haluaa. 

Ja vielä ennenkuin joku vetää herneen nenään niin kyllä, tiedän että minun pitäisi olla kiitollinen monesta asiasta jotka ovat edes jotenkuten hyvin. Tiedän myös että on ihmisiä joilla menee paljon huonomminkin. Tiedän myös, että paremminkin voisi mennä. Kukin kokee asiat tavallaan ja minä koen ne nyt näin. Ja kun tarpeeksi kauan ja tarpeeksi paljon tulee elämässä epäonnea ja huonoja asioita, ei mielestäni ole ihmekään että tällaisia romahduksia tulee. 

- Aino