Pian se päivä koittaa: ei kipua, ei tuskaa, ei huolta, ei kiirettä - Parempi laidun

Moi! 

Viime maanantaina oli ihan normaali arkipäivä. Olin koulussa, tulin koulusta, katsoin Gossip girliä, selailin Facebookia ja tein kaikkea, mitä teen muutenkin normaalisti. 

No sitten, äiti tuli kotiin. Hieman itkuisena ja "outona". Muistan sen hetken kun eilisen. Jatkoin vaan koneella olemista. Äiti istui mun huoneen nojatuoliin ja oli hiljaa. Kyyneleet alko äidillä pikkuhiljaa valumaan. Sitten äiti sai sanotuksi: "Mä oon niin pahoillani". Sitten äiti vaan itki ja itki, kunnes sai koottua itsensä. Sitten äiti kertos sen, mitä en ois ikinä halunnut kuulla.

"Pyrkellä oli tänään kontrolli eikä sen kortisoni oo auttanu. Ei oo enää mitään tehtävissä. Se oli tässä." Sitten äiti selosti koko jutun, miten Pyrkellä on ilmeisesti suolistossa syöpä (siellä osassa mistä ei saatu otettua näytettä) ja että tässä ei ole oikeasti enää mitään tehtävissä.

Noin 10 minuuttia mä vaan tuijotin välillä koneen näyttöä, välillä mun huoneen seinää. Mietin, että siis mitä, tapahtuuko tää nyt ihan oikeasti. Taisin jopa nipistää itteäni. Mutta tottahan se kaikki oli.

Sitten iskä tuli kotiin, tuli mun huoneeseen ja kattoi meitä ja kysyi "mitä on tapahtunut". Äiti selitti iskälle itkuisena ja siinä kohtaa tajusin, mitä siis nyt Oikeasti tapahtuu... Siinä sitten itkin, tunnin, jos toisenkin. 

Sinä iltana mun ei edes ollut määrä mennä tallille. Mutta halusin mennä, oli vaan pakko päästä halaamaan meijän pikku Pyrkettäjää. Meijän suloista karvakamua. Parasta ystävää. Jonka menetän. 

Nyt on jo selvää, milloin lopettaminen tapahtuu. Perjantaina. En oikeastaan edes haluaisi käyttää sanaa lopettaminen. Vaan poispäästäminen olisi kyllä parempi ilmaisu. Mummun viisain sanoin, kun hän lohdutti mua "Mieti miten armollista se on eläimillä, ne voidaan päästää pois, kun elämä on täyttä tuskaa ja kipua, ja tietää ettei siitä enää voi selvitä. nei ei joudu kärvistelemään niinkuin ihmisraukat. Että kuinka hyvä Pyrken sitten on ja miten armollista koko poispäästäminen on, ettei eläinten tarvitse kärsiä turhaan." Oon paljonpaljonpaljon miettinyt tota ja paljon tietty muutakin. Ja toi kyllä käy järkeen ja lohduttaa, edes jonkun verran. 

Ei tossa viime viikolla kauheasti tullu nukuttua. Eräs yö mietin painajaisesta herättyäni, että kuinka nopeasti madot syö Pyrken, sulaako ruoka kuinka kauan sydämen pysähtymisen jälkeen, miltä se tuntuu kun sydän pysähtyy eikä henki enää kulje? Kunnes totesin, että se on täysin turhaa ja ällöttää vaan entisestään, joten en siis enää mieti tuollaisia. Loput yöt olen lohdutellut itseäni, että kuinka ihanaa Pyrkellä on, päästä paikkaan, jossa ei tunneta käsitteitä: kipu, huoli, murheet, tuska, kiire, stressi, yksinäisyys, kortisoni, vaiva... Kuinka ihanaa on päästä Lola-ystävän luokse, syömään hyvää vihreää ruohoa ja nauttia, juosta siellä vapaana ja onnesta soikeana.

  

Mietin eilen, että perjantai. No, sillon alkaa hiihtoloma (että hyvää lomaa vaan) ja saadaan todistukset yms... Mietin myös, että silloinhan on 14.2. Ystävänpäivä. Mulle tuli heti eräs ajatus mieleen. Siitä voi olla montaa mieltä. Mutta. Mun mielestä mä, äiti ja Taru annetaan Pyrkelle, meijän parhaalle ystävälle, sille maailman paras ystävänpäivälahja. Sellainen lahja, joka on ainutkertainen ja viimeinen lahja ikinä. Sellainen, joka osottaa, että me oikeasti välitetään ja rakastetaan. Ja Pyrke tietää sen, aivan varmasti tietää

Olen miettinyt asioita edes takaisin ja mitä enemmän selitän muille ihmisille, mikä Pyrkeä vaivaa, sitä helpommaksi asia tulee. Sitä helpompi sitä on käsitellä ja sitä enemmän mulle tulee sellainen olo, että me ollaan kaikki yritetty ja tehty parhaamme mukaan ja että eihän tässä nyt vaan ole mitään tehtävissä. Se helpottaa. Vähän. 

Olen myös ollut vihainen. Siitä, miten elämä on näin v*tun epäreilua. Miten noin kaunis, rehellinen, sympaattinen ja fiksu eläin, kun Pyrke, ei saa elää pitkää ja onnellista ja ennenkaikkea tervettä elämää? Miksi? Miksi juuri meidän hevonen? Aina on sanottu, että kaikella on joku tarkoituksensa. Juuri nyt en löydä tästä yhtään mitään tarkoitusta. Life just is so fucking unfair...

Tämä hevonen on antanut mulle niin paljon! <3 Vienyt eteenpäin ja kehittänyt, niin ihmisenä kuin ratsastajanakin. Se on kuunnellut eikö juorunnut eteenpäin, se on piristänyt päivää jos olen ollut surullinen, se on palauttanut mua takaisin maan pinnalle, se on antanut mulle syyn hymyy ja iloisuuteen, se on antanut mulle oman sydämensä. Jakanut sen neljään osaan: Minä, äiti, Taru ja ruoka! 

Nyt on alkanut kaduttaa jotkut asiat. Yks ilta itkin sitä, miten oon sanonut Pyrkelle, että "mä kyllä niin vihaan sua!" tilanteissa kun ollaan oltu metsässä rämpimässä ja meno on ollut ihan mahdotonta eikä mistään ole tullut yhtään mitään. Mikä pahinta, taisin sanoa about noin pari viikkoa sitten kun oltiin juuri mettässä kävelemässä ja Pyrke sekosi. Jos vaan olisin tiennyt, jos vaan olisin tiennyt... En olisi ikinä sanonut sille noin. 

Viime päivät tallilla. Jotenkin ne on ristiriitaisia. Haluaisin olla koko ajan tallilla. Koulussa ei keskittyminen onnistu kunnolla, kun ajatukset harhailee ristiin rastiin ja aina Pyrkeen. Ja sitten tulee mieleen, kuinka vaan haluisin olla tallilla. Välillä kotona huono omatunto iskee, että "miksi en ole tallilla!?". Eli tallilla sitten kun siellä olen, olen hyvinhyvin onnellinen että olen siellä ja mikä parasta, että Pyrke on siellä. Samalla olen surullinen ja muiden ilot ja ratsastukset saavat mut hieman ärtyneeksi. Mikä oikeus on muilla olla niin pirun onnellisia omista hepostaan, kun multa viedään omani pois. No, tämä menee ohi ja onkin hyvin tyhmää ja itsekästä. 
Itku meinaa tulla joka väliin.

Viime kerralla kun olin tallilla. Menin hakemaan Pyrkeä tarhasta ja ajattelin, että tänään en itke täällä. No, huusin Pyrken nimeä jo kaukaa ja käppäilin reippaasti lähemmäs sen tarhaa. Pyrke hörähti. Mokomakin hassu! <3 Siinä sitä sitten taas oltiin, itkemässä tarhojen välissä eikä loppua taas meinannut tulla millään.  

Muistot. Nyt tällä hetkellä ne ovat vaan niitä kävelytys- ja eläinlääkärimuistoja. Mutta musta tuntuu, että ne tulee ne kunnon muistot, sitten ajan kanssa. Aika kultaa muistot, eikö niin? :)

Oon miettinyt torstaita. Torstai -illalla nään Pyrken viimeistä kertaa. Viimeistä kertaa ikinä! Se on niin lopullista, niin ikuista ja pysyvää! Miten pystyn sanomaan sille kaiken yhdessä hetkessä silloin torstaina illalla. Varmasti rupean itkemään se on varma. Miten voin sanoa sille sille, että rakastan sitä niin tosi paljon, miten oon yrittänyt huolehtia siitä parhaimpani mukaan, miten surullinen olen, miten ikävä mulle tulee, miten kiitollinen olen kaikesta mitä se on antanut. 
Miten voin tehdä tämän kaiken niin, että se huomaa ja ymmärtää? 

Viimeinen tälläinen kuva. (tuo allaoleva) Ei, tuo ei ole tekohymyä. Tuo on se normaali naturelli hymy, mitä hymyilen ratsastaessa (äidin mukaan) ja muutenkin aina, kun onnella ei ole rajaa. Tuossa kuvassa olin onnellinen. Kiitos tuon mahtavan hevosen. <3 

Kiitos teille jotka jaksoitte lukea koko kilometrien pituisen postauksen! :) Mulle ei nyt ole niin väliä,. kuinka moni luki vaan se, että sain purkaa ajatuksiani ja kuvia tänne blogin puolelle. Sekin helpottaa. Uskokaa pois.

Tiivistetysti: Pyrkellä on todennäköisesti syöpä, se lopetetaan perjantaina aamulla, emme mene seuraamaan toimistusta koska emmä pystyisi siihen. Kiitos. 

  <3

Tunnelmat ovat varmaan aika lailla sanomattakin selvät ja tulihan se jo tuosta tekstitäkin selville. Meillä kaikilla on surullinen olo ja meistä jokainen suree omalla tavallaan. Ihanasti tallilla on suhtauduttu tähän suru-uutiseen ja meitä tuetaan ja lohdutetaan aika paljon. Se on hyvä. Kiitokset kaikille tallilaisille tästä ja monesta monesta muustakin asiasta, joista myös Pyrke on varmasti saanut nauttia! 
Pitäkäähän tallin lippu korkealla, jos meitä ei enää näy! 

Surullisin terveisin ja haikein mielin, Aino