Meijän ekat myöhäiset treeit, klo 20-21 Tomaksella Salossa. Ryhmiä ei meijän kotitallille tullut viime eikä tälläkään viikolla joten oli pakko jo päästä treeneihin. Toivon kovasti että ensi viikolle ryhmät olisi taas kasassa. :) Talvirenkaat yhdistelmään alle ja menoksi. Olin jo arvuutellut että tekisimme ehkä Peder Fredricsonin treeniä, jonka hän esitti HIHS:issä. Ei mulle ja Lorelle paras mahdollinen treeni, vaikea kuin mikä. Ehkä jopa liian vaikea meille tällä hetkellä. Alkuverkka kavaleteilla meni tosi kivasti, Lore oli innoissaan ja avuilla ja olin itsekin tyytyväinen omaan ratsastukseeni. Linjalla keskellä maneesia oli siis pysty, 14metriä okseri ja taas 3-4 laukkaa pysty. Aloitettiin hyppäämällä keskimmäistä okseria vinosti diagonaalilla. Se meni superhyvin! Sitten aloitettiin linjaa pienillä esteillä ja neljällä askeleella. Sai vähän nyppiä ja ottaa vatsalihaksilla vauhtia pois, se meni iha kivasti, Lore oli kuulolla ja kokosi takapäätään hyvin alle. Isommat esteet ja kolme askelta hiukan puskien aiheutti meille usealla kerralla hankaluuksia. Treeniä treeniä, etenkin sen laukan kanssa. Juuri tuo isomman askeleen, isomman mutta silti aktiivisen ja rehellisen laukan saaminen on meillä juuri nyt se ongelma. Kun Lorea puskee isolle okserille, lopputulos ei ole hyvä. Eilen saatiin sellainen lopputulos että löysin itseni puomien seasta maneesin hiekasta. Otettiin esteet alas ja sain jalalla ratsastettua kolme askelta jokaiseen väliin, kun se oma ja hevosenkin epävarmuus isoista esteistä häviää. On helpompi ratsastaa rehellisesti eteen koko kropalla kun tietää hevosen hyppäävän, kuin se, että on epävarmaa hyppääköhän se nyt vai ei. Silloin automaattisestikin ainakin meikäläisen aivot toimovat niin ettei se eteenratsastusta uskalla koko kropan voimin tehdä, koska juuri silloin käy hölmösti ja sehän on nyt jo useaan otteeseen nähty.
En (toivottavasti) pahemmin itseäni loukannut, enemmän nämä on näitä mielen juttuja. Samalla kun itse törmäsin hiekkaan, sinne valui myös unelmat luokkakorkeuksien nostamisesta ysikympistä metriin, taas ainakin hetkeksi. No, kaksi vuotta sitä on tässä jo yritetty tehdä, en tiedä kauanko sitä jaksaa enää yrittää kun vaikka ollaankin joo kehitytty paljonkin eri asioissa, ei se näytä riittävän siihen konkreettiseen menestymiseen ja kehittymiseen ylöspäin. Onhan metri suokille jo iso, mutta koska Lorella selkeästi pontentiaalia siihen on, niin sitä on jaksnut kurotella ja tavotella. Näillä luottamussuhteilla ei vaan sinne on ole vielä mitään asiaa. Ja kumpi sitten tuli ensin, muna vai kana, se että kun Lore kieltää, en tietenkään luota siihen että se hyppää. Kun minä en luota siihen, ei sekään varmasti hyppää kun tuntee että ratsastajakin on epävarma. Huoh, mikä tilanne. Katsotaan nyt, mitä tehdään. En ole niitä ihmisiä jotka jaksaa vuosikausia junnata samoja luokkia. Etenkään kun 90cm ei ole se suokkien kilpailutaso, vaan suokit kilpailevat sarjoissaan 10cm korkeammalla tasolla, metrissä. Olisi hienoa päästä kisaamaan omaan sarjaansa... Pettynyt olen, itseeni ja tilanteeseen, en hevoseen. Sen olisi ihan varmasti helpompi suorittaa jonkun muun kanssa. Nämä on näitä asioita, joita täytyy rauhassa miettiä ja työstää. Olisi joskus todella kiva onnistua jossain. No, nyt on pääsykokeisiin lukeminen vauhdilla päällä, IKINÄ en ole näin paljon lukenut mihinkään ja motivaatio on kova! Eli ehkä jos siinä onnistuisin ja saisin opiskelupaikan. Voin jo etukäteen kertoa, että jossen sitäkään saa, niin sitten tullaan olemaan taas aika pohjalla. Joten ihan jo mielenterveytenikin takia toivon kovasti, että koulusta paikka mulle aukenisi. Kiitos vielä Tomakselle, super valmentaja! Kiitos äitille kun lähdit ajamaan ja auttamaan, kiitos iskälle joka vaihtoi pikaisesti talvirenkaat molempiin yhdistelmän osiin että päästiin liikenteeseen! <3
Sunnuntaina oltiin Loren kanssa KaKen järjestämissä kotikisoissa, hypättiin 80cm ja 90cm. 80cm ihan vaan koska meistä tuntui siltä, että olisi välillä hyvä vaan saada pitää hauskaa alemmalla tasolla. Teki myös hyvää ottaa löysät pois ennen 90cm, nyt kun kisoja ei ole taas vähään aikaan ollut. Päivästä teki erikoisen se, että jouduin pärjäämään ilman äitiä, luottogroomia, koska hän on muun perheen kanssa Espanjassa lomalla. Meikäläinen jäi koiravahdiksi tällä kertaa. Onneksi sain tarvittaessa kuitekin apukäsiä ihanilta tallilaisiltamme, kiitos! 80cm tosiaankin puhtaasti, Lorella oli hiukan vauhti päällä haha. Luokkien välissä oli niin pitkä tauko, että Lore pääsi tarhaan hiukan syömään heinää sillä välin. Siltikin olin aivan liian ajoissa 90cm verkassa. Sileän verkka oli kentällä ja hypyt hypättiin maneesissa ryhmissä. Lorelle on ehdottomasti parempi nopea ja hieman kiireinen verkka, tuollainen pitkän monivaiheinen verkka joka sisältää paljon kävelyä ei ole sille yhtään hyvä. Sain pojan kuitenkin teräväksi radalle. Vauhtia oli taas ja koita siinä sitten ratsastaa kauniita teit kun yksi vetää täyttä höökää... :D Liian kovaksi ei vauhti kuitenkaan yltynyt. Kolmosesteeltä puomi mukaan, taas jälleen pieni pysty... Huoh. No ei se mitään, olen silti tosi tyytyväinen Loreen koska nyt se oli taas selkeästikin oma itsensä. Saatiin intopiukassapuhinakin sieltä takaisin, jee! <3 Viikko sitten Doychin kävi hoitamassa Lorea, SI - nivel oli taas jumiutunut mikä johtaa takapään hiukan huonompaan liikeeseen. Doychin teki temppunsa ja nyt Lore onkin ollut jo paljon parempi. :) Marraskuussa vielä uusi käsittely SI - nivelelle niin saadaan se sieltä kokonaan auki taas. Seuraavista kisoista ei ole tietoa, katsotaan nyt miten valmennuksissa menee ja niin edespäin. Tavoitteena olisi nyt talven aikana käydä kisoissa sen verran, että rutiini säilyy ja saatasiin ratoja alle. Jos vaikka päästäis kohtapuolin sinne metriinkin sitten siirtymään, näin niinkun puoli vuotta myöhässä aikataulusta hahah. :D Viikonloppuna pääsen ensimmäistä kertaa elämässäni HIHS:iin, aina ollaan oltu Espanjassa juuri HIHSin aikaan, nyt lähdetään Erican kanssa katselemaan mallia miten kannattaisi ratsastaa ja tottakai myös shoppailemaan. Mulla olisi listalla ensimmäisenä Albert Fascianin tekniset saappaat joustomateriaalista... Rapa kun roiskuu niin eipä haittaa noilla saappailla, kun voi vaan huoleti pestä vedellä kurat pois kerta toisensa jälkeen!
Jollei joku vielä ole huomannut, niin tämä "harrastus" tai miksikä tätä sanoisi, on mulle tosi tärkeää, kaikki kaikessa. Asia, josta en hevillä luovu. En esimerkiksi lähtisi vaihto-oppilaaksi tai au pairiksi ulkomaille koska tätä harrastusta ei niin vaan oteta maailmalle mukaan. On vastuita ja velvollisuuksia täällä. Ja niin rakas Lore. <3 Joku juuri kommentoi mun Snapchatin perusteella, että onko sulla hei mitään muuta elämää kun sun koira ja hepat? Sanoin että ei ole ei, ja mulle tää sopii hyvinkin hienosti ja pois en hetkeäkään vaihtaisi. Kaveri totesi, että mikäs siinä jos oikeasti sitä haluaa. Ja joo, mä oikeasti haluan, enemmän kuin mitään muuta. Ja miksi näin on ? Mullahan ei hirveästi ole kavereita ja nekin vähät keitä on, en kauhean usein näe. Paras ystäväni on nyt vuoden intissä, joten satunnaisina viikonloppuina kun kummallekin sopii nähdä, näemme. Muutamaa kaveria näen myös harvemmin, en ole mikään sosiaalista elämää kaipaava ihminen. Nyt kun ei ole poikaystävääkään (thank god!) voin hyvin mielin laittaa kaiken aikani asioihin joista oikeasti tykkään, hevosiin ja koiraan. <3 Koen, että mulla ei ole mitään muuta, kuin ratsastus. Ei ole opiskeluja (ainakaan vielä), joihin voisin laittaa aikaani ja purkaa intohimoani ja energiaani, ei ole ystäväsotkuja tai töitä. Tämä on kaikki mitä minulla on, koira ja hepat. Sen vuoksi suhtaudun tähän "vakavasti" ja käytän näihin pailjon aikaa, vaivaa, rahaa ja energiaa. Nämä asiat tekevät minut onnellisiksi joten miksipä ei. Minua ei haittaa viettää viikonloppuja tallilla ja kisoissa, ei mulla useinkaan perjantai iltaisin mitään muutakaan ole. Siksi tähän on tavallaan helppo panostaa, kun ei ole muutakaan eikä tarvitse Toisaalta se, ettei mulla ole ketään tai mitään muuta, aiheuttaa mulle päänvaivaa ja on välillä hetkiä kun hevosesta ja koirasta huolimatta tunnen itseni yksinäiseksi. Usein silloin kun koira nukkuu ja talliin ei voi enää mennä. Tai silloin kun on tunne, että pitäisi puhua jollekin. Toki aina voin puhua sitten eläimillekin, mutta niiltä kun ei mitään tukea sen enempää saa... :D Silloin tulee hiukan yksinäinen olo ja se ei useinkaan ole ihan helppoa. Tässä kohtaa perheen merkitys korostuu, olenkin todella kiitollinen perheestäni, parempaa en voisi saada. <3 Itse olen itseni tähän tilanteeseen saattanut ja kuten sanoinkin jo alussa, en ole hirveän sosiaalista elämää kaipaava ihminen. En kuitenkaan vielä täysin erakkokaan ole, joten kahviseura olisi välillä ihan tervetullutta. Mutta kaikkeenhan tottuu, ehkä tähänkin. Vakavasti muttei tosissaan, näinhän se menee. Tämä postaus, ehkä hiukan erilainen ja hajanainen varmaan selittää monelle tätä tilannetta ja muun muassa tätä hirveää motivaation määrää! :D
