Toivottavasti ei koskaan tarvitse valita vain toista.

Huoh... Turhauttaa ja ärsyttää.

Minullahan on kaksi tärkeää harrastusta, tai pikemminkin elämäntapaa. Salilla käyminen ja kaikki siihen liittyvä ja sitten tämä heppailu. Molemmat rakkaita, tärkeitä harrastuksiani, joiden parissa vietä paljon aikaa. Olen kiinnostunut molemmista ja tykkään harrastaa molempia. Mutta kumpi on SE oikea juttu? 
Tätä olen joskus ennenkin miettinyt. Tämäkin postaus on lojunut viimeistelyä odottavana luonnoksissani. Ja tänään sain viimeistelyn. 

Hevostyttö olen ollut jo vuodesta 2004, 6-vuotiaasta pikku-Ainosta lähtien. Olen ollut hevoshullu läpi lapsuuteni. Ensimmäinen "oma" heponen tuli, kun olin seiskaluokalla. Sitäkin ennen olin hyvin aktiivinen poniratsastaja. Hevoset ovat aina kuuluneet elämääni ja kasvattaneet minusta tällaisen kun olen.  

Salilla käynti ja kaikki tämä fitnessjuttu on taas uudempi tuttavuus. Rautaa olen kesyttänyt vasta puolitoista vuotta, vuoden enemmän tosissaan ja tavoitteellisemmin. Olo tuntuisi huonolta, jos en tätä saisi tehdä. Toki joskus tuntuu, ettei jaksaisi lähteä treenaamaan tai että ompa tämä turhaa kun ei kehitystä näy. Mutta turhalta tuntuu joskus myös tuo heppailu. 

Molemmissa lajeissa minulla on kilpailuviettiä, kunnianhimoa ja kehittymisen tarvetta. Kummassa sitä sitten pääsee helpommin toteuttamaan? 

Vastaus on helpohko. Salilla treenatessa. Saan päättää (lähestulkoon) itse miten treenaan, millä volyymillä, minkä treenin. Joskus tottakai tulee haasteita muun muassa riittävän ruuan saannin tai ajan kanssa. Mutta niistäkin on kyllä selvitty ja tullaan selviämään.Jos joku asia ei mene putkeen ja sitä pitäisi parantaa, saan syyttää itseäni, kirota ja haukkua itseäni, vaikka lyödä jos haluan. Ja perkele minähän parannan tätä vielä, ennen ei kotiin lähdetä. Saan itse käskytettyä itseäni ja motivoitua itseäni. Saan itse päättää ja suunnitella. Olen juuri oman itseni varassa. Jos en jaksa ja halua, on se oma syyni, silloin on turha kehitystäkään odotella. Jos teen parhaani ja paiskin kovasti hommia, se palkitaan. Hevosjutuissa kun ei aina ole näin. 

Toki joskus on. Yleensä hyvä ja yrittäväinen työ palkitaan. Edes jotenkin. Mutta hevosen selässä kun kaikki ei ole itsestä kiinni. Vaikka olisit itse kuinka skarppina ja yrittäisit kaikkesi, voi treeni silti mennä päin pyllyä. Se ei ole omasta tahdosta kiinni. Siinä on myös (vähintään) yksi toinen osapuoli, hevonen. Silloin ei välttämättä voi suunnitella ja tehdä sitä mitä oli ajatellut, voi tulla mutkia matkaan, joihinka et voi itse vaikuttaa. 

Omaa kroppaa voi jonkin aikaa pakottaa (tietysti rajansa kaikella), hevosta ei. Vaikka itse kehittyisit hevosen selässä ja tulisit paremmaksi ratsastajaksi, ei hevonen välttämättä kehity samaan vauhtiin, ettekä pääse tavoitteisiinne. Tavoitteita voi hyvinkin joutua muuttamaan. Omaa kroppaa treenatessa voi ajatella, että jos ei tavoite toteudu on syytä katsoa itseään peiliin ja syyttää vain itseään. Oletko muka tehnyt parhaasi ja antanut kaikkesi? 

Hevoset ovat minulle rakkaita, enkä tiedä millaista olisi elämä ilman tallilla käymista ja ratsastamista? Ja toki onnistuneitakin hetkiä tulee, silloin kun kummallakin, minulla ja hevosella on hyvä olla ja motivaatio kohdillaan. Onneksi on, nimittäin näitä onnistuneita hetkiä tarvitaan jokaisessa lajissa. Välillä ottaa päähään ja tekisi mieli luovuttaa, mutta niinhän se on kaikessa. En halua lopettaa, kumpaakaan, koskaan. 

No, mikä on vastaus? En tiedä. En ole saanut selville sitä, vaikka jo viime kesänä mietin tätä samaista asiaa ensimmäistä kertaa. Vaikka salijuttu onkin ehkä luonteelleni parempi harrastus, ei se silti tarkoita sitä, ettei heppailu sovi minulle lainkaan tai että aion lopettaa. Siitä ei ole kyse. Nämä ovat vain näitä elämän pohdintoja. 

Toivottavasti ei koskaan tarvitse valita vain toista. 

Tänään meni ratsastus aikalailla päin prinkkalaa. Fiilis oli paska ratsastuksen jäljiltä. Kyyneleet valuivat poskia pitkin ajatellessani, että jos vaan lopettaisi. Kaduin ajatusta heti kun katsoin Lorea. Kuinka voisin? Fiilis huononi entisestään ja oli pakko vain purskahtaa itkuun ja halata Loren kaulaa. Onneksi se ei tiennyt mitä pääni sisällä liikkui. Nyt täytyy vaan koota ajatukset. Heti. 

-Aino