Luottamus on eläinten, ainakin näin isojen yksilöiden kanssa touhutessa iso ja tärkeä asia. Luottamuksen tulisi olla molemminpuolista, hevosen tulisi luottaa ratsastajaansa ja ratsastajan mielellään myös hevoseen. Ja näin se vaan menee, hevosen luottamusta ei voi ansaita, ellei itse luota hevoseen.
Luottamuksen ansaitseminen vie tietysti aikaa. Jollain se tulee nopeammin ja helpommin, toisilla hitaammin ja saa nähdä paljon vaivaa luottamuksen muodostuksen eteen. Itse en tiedä, ollaanko me Loren kanssa siitä helposta vaiko vaikeasta päästä. Luulen, että jostain siitä väliltä.
Vaikka meillä onkin nyt Loren kanssa hyvä luottamussuhde, saattaa välillä tulla jonkinlainen luottamuspula. Uskon, että näitä tulee kaikille ja ovat normaaleja.
Ollaan Loren kanssa vasta kuluneen talven ja kevään aikana saatu luottamus kuntoon meidän välillämme. Vuoden päivät meillä oli meininki sitä luokkaa ettei kumpikaan meistä tiennyt mihin pitäisi luottaa. Viime kesänä asia huipentui jopa "pahaksi". Lore kielsi kisoissa, joskus valkuissakin ja maastossa possutteli ihan sikana ja yritti koko ajan päästä musta eroon. Parin loukkaantumisen jälkeen päätin että nyt jumalauta saa riittää. Maastoilu loppui sitten siihen. No, olen ainoa meistä joka käy Lorella maastossa joten jonkunhan se oli tehtävä. Reilun kuukauden maastoevakon jälkeen kokeiltiin uudestaan. Raippa mukaan ja martingaalit päälle. Ja Eki-pappa turvaksi mukaan.
Lore sai raipasta oikeasti joka kerta kun sai päähänsä hölmöillä. Jos Lorea oikeasti pelottaa, turvautuu hän Ekin hännän tyveen. Se on mun mielestä ihan ok, mutta sellaista kokoaikaista ja "turhaa" pelkoa en vaan voi sietää. Maastolenkit alkoivat sujua tällä kokoonpanolla. Luottamusta alkoi pikkuhiljaa muodostua. Samaan aikaan alkoi taas esteilläkin sujumaan.
Talvella Eki joutui alkumatkasta kääntymään takaisin tallille tilsojen vuoksi. Jouduimme Loren kanssa jatkamaan matkaa kahdestaan. Jumalavita mitä taistelua kävimme varmaan noin puoli tuntia lenkistä. En edes uskaltanut laskea kuinka monta kertaa sain läimästä Lorea raipalla... No mutta se kannatti! Loppulenkki nimittäin meni hyvin ilman mitään epäilyjä kuka määrää. Ja tämä reissu taisi olla mulla ja Lorella se ratkaiseva käänne tässä luottamuksessa. Nyt voimme mennä yksin maastoon ihan rauhassa, hyppääminen sujuu, ei tarvitse hermostua sille enää ja maastossa voin suurimman osan lenkistä istua tyytyväisenä satulassa ja Lore saa nautiskella pitkin ohjin käppäilystä. Koen itse tämänkin tosi tärkeänä asiana, enkä vain luottamuksen takia. Kun hevonen saa kävellä pitkin ohjin maastossa rentona, se tietysti rentoutuu ja tämän lisäksi se parantaa tasapainoa. Ollaankin huomattu, että Loren tasapaino on kyllä tässä pikkuhiljaa parantunut. Ihana ja hyödyllinen sivuseikka.
Nykyään myös jos tulee jänniä tilanteita, jos rohakaisen Lorea menemään, se myös menee. Uskon tämänkin olevan luottamuksen ansiota. En tiedä, miten muut saavat hevoseensa hyvän luottamussuhteen, mutta meillä ainakin maastoilu yhtenä isona osana auttoi siihen. Ja paras palkinto on ehdottomasti tämä tunne, että mä luotan siihen. Ja että Lore luottaa minuun. Luottamus. <3
Onko teillä jotain tarinoita tai kokemuksia luottamuksesta tai ehkä jopa sen menettämisestä ja sitten uudelleenrakentamisesta?
Eilen lauantaina oltiin äitin, Ekin, Liisan ja Mandyn kanssa kunnon maastolenkillä. Liisa pääsi toteuttamaan viisivuotisen unelmansa kun pääsi satumetsiin ja hiekkateille ratsastamaan. Meillä oli kahden tunnin aurinkoinen rentoutuminen. <3
- Aino
Oli kyllä niin ihana maastolenkki, mennään pian uudestaan!
VastaaPoistaMä uskon vakaasti siihen, että maastoilu kun onnistuu hevosen kanssa hyvin, niin sitten onnistuu kaikki muukin!